Tarina syömishäiriöstäni

Aihe, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa, on oma kokemukseni syömishäiriöstä, ja etenkin anoreksiasta. Käynkin tässä tekstissä läpi kuinka sairastuin ja miksi, miten sairastuminen muutti kehonkuvaani ja mieltäni, miksi ja miten parantuminen lähti käyntiin ja mitä haasteita olen parantumisen aikana kokenut ja miten koen oman suhteeni kehooni ja syömiseen tänä päivänä.

Haluan kirjoittaa tästä aiheesta siksi, että tiedän monen kamppailevan oman kehonkuvansa ja syömisen kanssa. Kirjoitan myös siksi, etten ole kertaakaan käynyt tätä tarinaa kokonaisuudessaan läpi kenenkään kanssa. Joten pääset kuulemaan sen ensimmäisenä.

Mistä kaikki sai alkunsa?

14—15-vuoden iässä, yläasteen viimeisillä asteilla, sosiaalinen media kasvoi valtavaa vauhtia. Eksyin tällöin itse seuraamaan somessa lukuisia laihoja, kauniita ja paljon huomiota saaneita naisia. Kaveripiirissäni oli myöskin näitä itseäni pidempi säärisiä ja nättejä tyttöjä, jotka saivat myös pojilta enemmän huomiota. Sosiaalinen media loi nuorelle minulle raamit, joihin nuoren naisen kuuluisi mahtua, jotta voisi olla kaunis ja haluttu.

Tämän lisäksi kaveripiirissäni sekä somessa oli tyttöjä, jotka olivat mielestäni todella kauniita ja heidän vartalonsakin olivat upean muotoisia. Mutta nämäkään tytöt eivät olleet tyytyväisiä omiin ulkonäköihinsä tai vatsamakkaraan, mikä ilmestyi vain taivuttaessaan selkää etukumaraan. Kun vertasin itseäni, omaa lyhyttä ja hieman isompaa vartaloani muihin, aloin kokemaan itseni vielä isommaksi, lihavammaksi ja rumemmaksi.

Olen siis nuorena ollut aina normaalipainoisen mitoissa, en laiha mutta en myöskään lihava. Olen harrastanut liikuntaa ja tanssia ja tykännyt niistä todella paljon. Tähän pituuteen, jossa olen tällä hetkellä taisin kasvaa jo 3—4-luokan aikana, ja murrosikäni alkoi muita aikaisemmin. Koin kolhaisun, kun muut tytöt alkoivat kasvaa pituutta ja muotoutua naisiksi yläasteen aikana ja minä näytin samalta kuin ala-asteella. Tai siltä se minusta ainakin tuntui.

Vaikka kuinka yritän muistella, en tarkalleen muista mistä hetkestä syömishäiriöni alkoi kehittyä. Muistan, että 8—9-luokan aikana aloin lenkkeilemään ja juoksemaan todella paljon ja vähentämään syömistäni radikaalisti. Tulin jatkuvasti tarkemmaksi ja tarkemmaksi sen suhteen, mitä söin. Pahimpina aikoina muistan syöneeni riisikakkuja porkkanaraasteella. Pelkäsin eläinperäisiä tuotteita ja lihaa, koska yläasteen biologian opettajamme näytti meille järkyttävän ja ahdistavan videon tehotuotanto sikalasta, joka oli kuvattu salaa. Pelkäsin rasvojen syömistä, koska luulin rasvan kertyvän vatsaani ja reisiini. Söin siis käytännössä pelkästään kasviksia, koska halusin olla laiha, kaunis ja halusin, että minut huomataan ja minusta kiinnostutaan.

Minä rippukoulu ikäisenä, syömishäiriön pahimpina aikoina.

Kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Askel askeleelta. Paino ja keho muuttui siinä samalla pikkuhiljaa, kunnes painoni oli pudonnut yli 10 kg normaalipainosta. Muutokset eivät tapahtuneet pelkästään ulkoisesti vaan myös sisäisesti. Sisäisesti olin todella ahdistunut, pelkäsin, koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, palelin, yritin jaksaa tehdä kaikkea niin kuin ennenkin, en saanut ymmärrystä tai apua muilta, koin yksinäisyyttä, vihasin vartaloani ja itseäni ja kuukautiseni hävisivät myös.

Perheeni ei aluksi huomannut, mitä oli tapahtunut tai tiennyt kuinka asiaan pitäisi suhtautua. Kuittailut ja kommentit muilta vartalostani ja syömisestäni pahensivat vain entuudestaan alakuloista mielialaani. En ole siltikään perheelleni tai muille katkera, sillä on todella ymmärrettävää ettei muutoksia, jotka tapahtuvat pikkuhiljaa, huomaa kun toisiaan näkee joka päivä ja melkein koko ajan. Ja miten sitä nyt suhtautua asiaan, mikä on kaikille uutta ja tuntematonta. Äitini oli minulle tuona aikana hyvin tärkeä. Hän asetti minulle rajoja ja ehtoja ja kävi kanssani kävelyillä ja kuntosalilla, kun niiden aika koitti. Tuolloin olin monesti vihainen säännöistä ja kiukuttelin paljon, koin jonkinlaista vääryyttä. Jälkeenpäin olen kuitenkin todella kiitollinen ja iloinen siitä, että vanhemmat olivat minulle se tuki ja turva, mitä oikeasti kaipasin. Kiitos.

Siskoni asui jo omassa asunnossaan ja hän huomasi, mitä oli tapahtumassa. En muista kuinka tästä päästiin eteenpäin, mutta seuraavat muistikuvat ovat, että liikunnan määrääni alettiin rajoittamaan ja aloitin käymään psykoterapiassa. En kokenut terapiasta olevan hyötyä, sillä en halunnut ottaa apua vastaan. Se tuntui vastenmieliseltä. Muistan yhtenä päivänä itsekseni päättäneeni, että nyt haluan parantua. Ja se oli se merkittävä päätös, minkä tein ja mistä paranemiseni alkoi.

Muistan rakastuneeni jo tuolloin kaurapuuron, banaanin,
maapähkinävoin ja marjojen yhdistelmään.

Lopetin somessa näiden laihojen naisten seuraamisen ja aloin ihailemaan lihaksikkaita ja voimakkaita naisia. Löysin somesta myös naisia, jotka olivat parantumassa tai parantuneet syömishäiriöstä ja, jotka jakoivat kuvia omista isoista ja terveellisistä ruoka-annoksistaan ja vartaloistaan, joihin lihas oli alkanut tarttumaan. Näistä sain suuren kipinän. Aloin syömään jokaisen aterian jälkeen proteiinipatukoita ja myöhemmin aloin syömään myös ruokia, joita pelkäsin. Painon noustessa pikkuhiljaa ylöspäin, sain luvan aloittaa kuntosalilla käymisen.

Kuntosalilla käyminen oli minulle henkireikä. Rakastin sitä touhua todellakin jo 15-vuoden ikäisenä. Aloin pääsemään irti pelosta ruokaa kohtaan, koska ymmärsin sen olevan minun polttoainetta ja lihasteni rakennusainetta. Ammattikoulun alkaessa olin jo normaalipainoinen ja saanut kasvatettua lihasta vartalooni ja sain myös kuukautiseni takaisin! Se oli juhlan hetki se!

Kaikki tämä, laihuuden ihannointi, ruoasta ahdistuminen, himoliikunta ja laihtuminen, päätös parantua, ruoan lisääminen ja lihasten kasvattaminen tapahtuivat n. 2 vuoden sisällä. Ja voin sanoa, että oli aika rankat kaksi vuotta! Parantuminen ei silti jäänyt vielä siihen. Vasta nyt 23-vuoden iässä voin käsi sydämelläni sanoa, että olen parantunut syömishäiriöstä ja lyhyellä matikalla laskettuna parantuminen vei minulta siis 8 vuotta.

Miltä matka parantumiseen minulla oikein näytti?

Olinko näiden kahden vuoden jälkeen tyytyväinen vartalooni ja pidinkö itseäni kauniina ja riittävänä? En. Tästä alkoikin uusi taistelu oman kehonkuvani kanssa.

Tavattuani ammattikoulun aikana ensimmäisen varsinaisen poikakaverini, aloitin kuntosalilla treenaamisen enemmän tosissani eli n. 17-vuoden iässä. Saatoin treenata 6 tai jopa 7 kertaa viikossa ja syödä hieman enemmän mitä sattuu. Muistan, kun lihakseni kasvoivat lyhyessä ajassa aika räjähdysmäisesti treenimäärien lisääntymisen ja uusien treenitekniikoiden myötä. Tuolloin äitini kysyi hyvin varovasti, että olenko alkanut käyttämään kasvuhormoneita! Olin hyvin otettu kommentista tuolloin ja hymyilyttää vieläkin. Ja ei, en käyttänyt mitään muuta kuin hiukan enemmän pizzaa ja jäätelöä sekä todella runsaita annoksia ruokaa.

Painoni nousi normaalipainosta reilu +10 kg lisää pienessä ajassa, ja vaikka osa siitä oli lihasta, oli siitä osa myös rasvaa. Olin hyvin ahdistunut tästä vaa’an lukemasta, enkä ollut tyytyväinen vartalooni. Halusin olla lihaksikas, halusin leveän selän, isot kädet ja reidet ja pyöreät olkapäät, mutta halusin myös todella kapean vyötärön. Haastava yhtälö.

Kuva ajoilta, jolloin olkapääni vielä kipuilivat.

Isot treenimäärät ja ruoan määrän rajoittaminen, johtivat loukkaantumisiin ja kipuihin. Olkapääni tulehtuivat, mikä söi todella pahasti treenimotivaatiotani ja tietysti myös lihaksiani. Painoni putosi pikkuhiljaa takaisin normaalipainoon, mutta en taaskaan ollut tyytyväinen vartalooni, koska menetin paljon lihasta.

Tämän jälkeen oli aika jolloin kokeilin erilaisia rajoittavia ruokavalioita. Ruokavalioiden noudattamisessa menin aina ääripäähän ja ne alkoivat nostamaan pintaan syömishäiriömäistä käyttäytymistä, onneksi osasin tunnistaa nämä aina ajoissa. Kuntoutin samalla olkapäitäni ja kävin kuntosalilla tekemässä mitä milloinkin pystyin. Oli parempia ja kivuttomampia päiviä ja oli päiviä kun käsivarret eivät nousseet yli 90 asteen kulman. Kirjoitin ylioppilaaksi, erosin, muutin pois kotoa ja aloitin koulun uudella paikkakunnalla, jotka lisäsivät haasteita tähän soppaan.

Näistä haasteista alkoi kuitenkin matkani kohti ravitsevampaa ja joustavampaa syömistä sekä armollisempaa ja rakastavampaa suhdetta kehoani kohtaan.

Opin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen käyttämään ja syömään terveellisiä rasvoja. Opin tykkäämään muistakin urheilumuodoista kuin kuntosalista. Aloin siis syömään paljon monipuolisemmin ja myös liikkumaan monipuolisemmin. Ymmärsin, että kehostani on vaikka ja mihin! Se kestää ja kantaa tiettyyn pisteeseen asti, se vaurioituu mutta parantuu, se mahdollistaa kaiken sen mistä pidän ja se pitää minusta kyllä huolen, jos vain kuuntelen sitä. Mikä uskomaton järjestelmä!

Rakastuin syvästi avokadoihin,

ja vuohenjuustoon.

Susheja unohtamatta!

Tänä päivänä arvostan kehoani aivan valtavasti enkä tule sitä enää ikinä rääkkäämään tai inhoamaan kuten ennen. Ja ei, en ole siihen joka päivä tyytyväinen eikä peilikuva miellytä aina. Yritän kuitenkin olla armollinen ja opetella hyväksymään, että kehoni muuttuu jatkuvasti ja rasva tuppaa minulla kertymään vain ja ainoastaan vatsaan ja alaselän puolelle (vaikka kuinka toivoisin sen menevän reisiin ja pakaraan).

Naisen keho on uskomattoman kaunis ja viisas, oli se sitten minkä muotoinen tahansa. Ja kun itse tekee parhaansa oman terveyden eteen, eli syö terveellisesti ja riittävästi/kohtuullisesti, liikkuu joka päivä siten mistä itse nauttii, muistaa välillä rauhoittua ja rentoutua, nauraa ja kokee onnea ja kiitollisuutta usein, ja välillä herkuttelee omilla lempiherkuillaan, keho muotoutuu juuri sellaiseksi kun sen on tarve muotoutua.

Minulle vatsalihasten näkyminen ja pieni rasvaprosentti eivät enää merkitse hyvää kuntoa, terveyttä tai kauneutta. Minusta kauneutta ja terveyttä on pystyä tekemään niitä asioita mitä rakastan, syömään ruokia, mitkä ravitsevat ja tekevät hyvää keholleni ja välillä sellaisia, jotka tekevät hyvää mielelleni, liikkumaan ja treenaamaan välillä lempeästi ja välillä niin, että hiki lentää. Minulle terveyttä on myös toimiva suolisto ja ihana luonnollinen hormonitoiminta, johon olen päässyt pian puolen vuoden ajan tutustumaan ja siitä nauttimaan ja voimaantumaan. E-pillereiden lopettamisesta ja vaikutuksesta omaan naiseuteen, voisinkin kirjoittaa seuraavan tarinan.

Olen kiitollinen, että kehoni on kantanut minua tähän päivään asti. Se on kestänyt painonvaihtelut, loukkaantumiset, aloittanut kuukautiset aina uudelleen, parantanut ihoni, kun olen sitä vahingoittanut, mahdollistanut minulle upeita asioita, vaikka olen sitä monet vuodet vihannut, haukkunut ja rääkännyt.

Mieti voisitko itse määritellä terveyden uudella tavalla ja pyrkiä elämään sen määritelmän mukaisesti, sekä ymmärtämään, mihin kaikkeen sun oma keho oikein pystyykään ja on pystynyt sekä, mitä kaikkea se sulle mahdollistaa.

Muista, terveys ei ole itsensä vihaamista, haukkumista tai rankaisemista. Se ei ole saavutettavissa usein tapahtuvilla rankoilla treeneillä tai liian pienillä tai epäravitsevilla ruoka-annoksilla. Terveys vaatii pysähtymistä ja kuuntelemista, mitä sun keho, mitä sinä aidosti kaipaat ja tarvitset? Ja kuinka se olisi sinulle parhaalla ja lempeimmällä tavalla saavutettavissa? Ole armollinen ja opettele rakastamaan itseäsi sekä kehoasi, olkaa ystäviä ja yhteistyökumppaneita pahimpien vihollisten sijasta.

💜: Jonna